Nedan blogi

Kohta on jo vuosi kulunut kerrasta, kun menin ensimmäistä kertaa lääkäriin käsikipujen vuoksi…kohta on jo vuosi siitä, kun koiranpentuni syntyi ja kohta.. on myös kulunut vuosi siitä, kun erosin poikaystävästäni ja jätin asuinpaikkakuntani taakseni. Vuosi, se joka joskus tuntui pitkältä ajalta, tuntuu menevän yhdessä hujauksessa. Vuosi 2011 oli täynnä lähinnä pettymyksiä. Olen kyllästynyt niin moneen ystävääni, joita kutsun nykyään mielummin kavereiksi, kuin ystäviksi.

Aina luvataan ja sovitaan, annetaan ymmärtää, mutta sen sovitun päivän lähestyessä, kaikki perutaan. Ja minä kun olen tapahtumia odottanut, sulkenut muut ideat täysin pois… ja sitten se tapahtuma pyyhitään pois typerillä tekosyillä. Turhauttavaa.

Tuntuu, että elämä valuu viemäristä alas. On vaikea löytää yhtään mitään hyvää mistään. Mitä syvemmälle tähän suohon kävelee sen vaikeampi on löytää sieltä edes pientä valonpilkahdusta. Kehen voi nykyään luottaa? Mihin?Tahtoisin elää pienen hetken täydessä rauhallisuudessa. Luottamuksessa ja elää ilman suurta aukkoa sydämessä. Jotain puuttuu, mutten tiedä mitä..Joskus sitä miettii, että millaista muiden elämä on? Helppoa? Vaikeaa? Valoisaa vaiko pimeää? Osalle olen kuin henkilökohtainen terapeutti, toisille olen vain vanha esine pölyttymässä nurkassa. Mitäkö siitä voimme päätellä? Ainakin sen, että “kavereiden” aika tuntuu olevan niin kortilla, ettei siinä ole sijaa minulle. Mitä sellaisilla kavereilla sitten tekee? Ei yhtään mitään.

Miksi kuluttaa aikaa ihmisiin, jotka eivät ole valmiita kuluttamaan sitä sinuun?

</3// Neda

Ja taas on hyvä päivä avautua, purkaa tunteita ja kertoa, kuinka päin vittua elämäni jälleen on.

Naapuri valitti tänään, kuinka koirani haukkuu yötäpäivää, mitä siihen voisi enää vastata? Muuta kun että vitut. Mä olen ollut sen kanssa kotona jo muutaman päivän, eikä se ole päästänyt pihahdustakaan. Masennus on nyt hyvä ja virallinen käsitys tämän hetken elämäntilanteelle, kädet on enemmän kun paskana, mä en vaan jaksa mitään enää, en ketään en missään….Mun elämällä ei ole sisältöä ja kaikki tuntuu mahdottomalta, saavuttamattomalta. VITUTTAA. Rankalla kädellä. Rakki käyttäytyy kun mikäkin kusipää kun ei ole saanut purettua energioitaan lääkärin ohjeiden mukaan kun ei ole saanyt käyttää kunnollisella lenkillä nyt viikkoon. Eläpä sitten tollasen yliaktiivisen assholen kanssa saman katon alla…

Eniten mua nyt vituttaa turhantärkeet ja ihmiset, jotka ovat olevinaan jotain, mitä eivät ole. Puhuvat asioista kuin tietäisivät, mutteivät tiedä. Tekee mieli hakata pää tosta kiviseinästä läpi, ihan oikeesti, tästä ei vaan tule mitään. Mä en jaksa en yhtään. Mä tahtosin vaan tunkee pääni peittoihin ja jäädä sinne loppuiäkseni…

Vaikka ystäväni olisivätkin lähellä, he eivät ole läsnä, en tunne läheisyyttä vaan yksinäisyyttä, vaikka olisinkin suuressa porukassa. Mä alan vaan olemaan ihan poikki, rikki ja lopussa… eikä kukaan meinaa ymmärtää, muutama.. mutta harva. Mä tahdon vain itkeä, muuta en nyt voi enkä pysty…mä en näe missään enää mitään järkeä.

</3// Neda

Huomenna taas töihin… kurkkua kuristaa, päätä kivistää ja ajatukset pyörivät päässä hullunlailla…Ahdistaa, tekee mieli itkeä, itkeä niin ettei ole enää itkettävää…en vain jaksa, en millään.

Väsyttää, sattuu ja ahdistaa.

Tämän enempää en saa nyt edes sanotuksi…en kestä enää.

</3//Neda

Kesä on ohi. Sanoi kuka vaan mitä vaan, ohi se on.

“Älä viiti olla niin negatiivinen” Miettii ehkä joku. Ei, se ei ole negatiivista ajattelua, se on vain totamus, että näin asia vain on.

Kuukausi menee nopeaa, tasan kuukausi sitten oli maanantai, sinä maanantaina täytin 22…olin mökillä äitini ja elukoideni kanssa. Päivitystä viimeiseen, minulle tuli kissanpentu 31.07. Pieni, valloittava rakkauspakkaus. Totutus koiraan näytti aluksi kovinkin mahdottomalta mutta vain 24h kuluttua ne olivat jo ystäviä, nyt… ne ovat erottamattomat.

On tapahtunut paljon.. isoäitini voi huonosti ja kävi lähellä taivaanportteja.. enkelibussi jätti kuitenkin vuoron välistä ja näin ollen mummi on hengissä <3 Tila on tosin huonontumassa jälleen.. en tiedä paljonko on aikaa…

Jo perinteinen kaamosmasennukseni tekee ikävästi tuloaan pieneen pääkoppaani. Se katala perkele taitaa istuttaa itsensä päähäni tälläkertaa tiukemmin..Tunnen oloni yksinäiseksi, vaikka rakkaat lemmikkini tuovat elämääni enemmän iloa kuin suurin osa ihmisistä. Tiedän, joillekin saattaa nousta mieleen kysymyks “Miksi hankit kissan kun noita eläimiä on jo” Vastaus on simppeli, kysymys muodossa “Jättäisitkö itse ottamatta niinkin huonosti kohdellun ja niin huonossa kunnossa olevan pienen eläinlapsen mikäli teillä olisi kaikki resurssit hoitaa se?”  Otin sen itselleni, sillä tiedän kykeneväni huolehtimaan siitä parhaalla mahdollisella tavalla aiheuttamatta sillä häiriötä muiden lemmikkieni hoitamisessa. Pentu saa parasta mahdollista ruokaa, se saa aina lääkärin hoitoa mikäli tarvitsee, paljon aikaa ja rakkautta. Suunnitelmissani ja tähtäyksessäni on muuttaa isompaan asuntoon, nykyinen 38 neliöinen yksiöni on toistaiseksi sopiva minulle ja karvakasoilleni, mutta koiran vuoksi isompi asunto olisi mukavampi.

Ja nyt, kyllä, koira voi asua yksiössä mutta se vaatii PALJON liikuntaa ja paljon aktiviteetteja. Kun koira saa tarpeeksi liikuntaa, sen ainoat tekemiset sisällä on nukkuminen ja syöminen, kuinka paljon tilaa se silloin kaipaa? Neljä metriä nukkumatilaa ja kymmenen metriä ruokailua varten? Think about it.

Kissa, osaa hyödyntää lattiatilan lisäksi koko kämpän korkeuden, mikä siis tuo sille paljon lisää tilaa. Monet epöäilijät saivat ihmetyksekseen huomata kuinka karvalapset nukkuvat keskenään, leikkivät keskenään  ja putsaavat toisiaan.  Siinä vastauksia epäilijöistä muutamille…Kaikki on hyvin.

Olen kipeä, hemmetin kipeä, en tiedä milloin viimeksi oloni olisi ollut näinkin heikko. Koiran vien kuitenkin kolmesti päivässä ulos. Kahdesti väh. 30 minuutin lenkille ja illalla yhden väh. 60 min lenkin.

Töissä on jälleen ollut vain kusipäisiä verenimijöitä. Milloin tulee aika, kun ihmiset oppivat arvostamaan toisiaan? Käyttäytymään toisiaan kohtaan kunnioittavasti ammatista tai vaikka hiustenväristä huolimatta? Tuleeko sitä aikaa koskaan…EI. Ei tule, sillä ihminen on kirjaimellisesti paskamainen elukka. Jo pelkästään anteeksi pyytäminen on useimmille täysin mahdoton tehtävä, sen sanan sanominen turruttaa niiden suun aivan umpeen…Kiitos, on sana jota useimmat ihmiset ovat oppineet käyttämään, vaan kuinka moni todella on sisimmässään kiitollinen sanoessaan “kiitos”. Työskennellessäni kassalla on tullut jauhettua “kiitos hei” sanaa jo sen verran, etten enää näissä tilanteissa tarkoita sitä, se on yksi tyhjä sana lauseen sisällä. Turha.

Paluu säähöpinään, kohta on talvi, nyt on syksy ja kesä jäi kauas taakse. Talvesta on nyt lupailtu leutoa, näinköhän? Viime kesänkin piti olla kylmä vaan kuinka kävikään..kuumin kesä 30 vuoteen? Leuto talvi on tervetullut ainakin minun mielestäni, kunhan lupaavat, että jouluna ja uutena vuotena on lunta.. muutoin saa olla vaikka olematta.

Kiitos Hei.

<3//Neda

Jotain kauheaa on tapahtunut, en voi ummistaa silmiäni siltä…Kaikki rakkauteni ja osan ottoni Norjalaisille! Perjantaina 22. heinäkuuta luin lehdestä jotain niin kamalaa… Ensin Oslossa oli räjähtänyt pommi ja muutama tunti sen jälkeen luin kuinka joku saatanan sekopää oli iskenyt aseen kanssa Utöya nimiselle saarelle n. 45 kilometrin päässä Oslosta. Mies oli saapunut saarelle poliisipukuisena ja väittänyt pitävänsä kriisitilaisuuden Oslossa sattuneen pommin vuoksi, joka tämä psykopaattinen perseilijä kaikenlisäksi kehtasi pitääkin.. Mies avasi tulen ja tappoi saarella lukemieni tietojen mukaan 68 nuorta.. Saarella oli meneillään Norjan työväenpuolueen nuorten leiri…En voinut olla itkemättä, en voinut kätkeä vihaani sitä kusipäätä kohtaan joka tämän heille teki… suunnatonta raivoani ja suruani.. en tiennyt mitä ajatella, tunsin heidän tuskansa ja lukiessani kaiken mahdollisen aiheesta, pystyin sieluni silmin kuvittelemaan tilanteen..sen pelon ja epävarmuuden.. kenenkään ei toivoisi joutuvan tuollaiseen tilanteeseen, pienelle saarelle ihmisen kanssa, joka etsii kaikki elossaolijat vain tappaakseen heidät…En saa tätä mielestäni, olen itkenyt heidän vuokseen, vaikken tuntenutkaan…on kamalan surullista ja hirveää! Miten kukaan voi pystyä tuollaiseen, kuin suoraan kauhuleffasta! Tai painajaisunesta…Rauha heidän sieluilleen!

Syntymäpäiviäni vietettiin 23 pvä. Ihmisiä ilmaantui paikalle ja pidimmekin hauskaa Baariin lähdettiin tanssimaan ja juomaan lisää. Kun lähdimme kävelemään kohti yöbussia, toisenlainen kusipää bodari käveli suoraan minua ja ystävätärtäni päin vielä hieman tönäisten olkapäällään…kuin rynnien läpi. Hermoni pettivät ja karjaisin sille äijälle pari valittua sanaa, se ei kuitenkaan kuunnellut, taisi olla niin jurrissa että korvatkin lakkasivat toimimasta, lihasvoimalla vaan eteenpäin. Pthyi. Noh… porukassamme olleet miespuoliset ystävät eivät sulattaneet moista käytöstä ja kuinkas kävikään, pieni painiottelu. Tilanne ei kestänyt kauaa, eikä kenellekkään sattunut pahemmin mitään, mutta kaipa se on kertomisen arvoinen tapaus. Kello läheni viittä yöllä kun saavuimme kahdeksan ihmien voimin takaisin lähtöruutuumme, haimme pyyhkeet ja talsimme läheiselle rannalle uimaan Siellä vietimme muutaman tunnin ja kello löi seitsemän. Ihmiset päättivät alkaa lähteä kotiin, minä puolestani mietin hiljaa itsekseni, etten aijo nukkua.. enkä nukkunutkaan. Seuraava päivä alkoi suoraan edellisen perään, siivoilin ja laittauduin hieman, kolmen aikaan lähdin kohti Helsinkiä serkkuni kanssa, luvassa oli leffa, Bridermaids Oli muuten ihan mahtava! Suosittelen lämpimästi! Kahdeksan aikaan illalla pääsin takaisin kotiin, jossa äitini odotteli.. Olin antanut koirani hoitoon vanhemmilleni mökille, kun vietin synttäreitäni. Äitini oli tullut hakemaan minuakin sinne. Saavuimme mökin pihaan vähän yli yhdeksän aikaan, isäpuoleni oli menny mökin taakse hyvän matkan päähän koirani kanssa. Astuin esiin nurkan takaa ja hymyilin, oli ihana nähdä rakas karvapalloni…se sekosi, se sekosi ilosta niin! Se juoksi vauhdilla, täysillä päälle Niin iloinen se oli… <3 Vietin mökillä kaksi yötä, yhden päivän… tarkoitus oli olla su-ke.. mutta isoäitini oli joutunut sairaalaan…kaikki ei ollut hyvin. Niinpä tänään, tiistaina, tulimme kaikki pois mökiltä ja suuntasimme äitini kanssa sairaalaan. Mummi voi huonosti, hän näytti heikolta..itkun pidättely oli vaikeaa…mutta se oli tehtävä, en halunnut vaikuttaa siltä, kuin tietäisin lopun olevan lähellä…sisimmässäni kuitenkin tuntuu, kuin näin olisi…Äitini keskusteli hoitajan kanssa, joka kertoi, että isoäidilläni on keuhkokuume…se ei tiedä hyvää, ei hyvää ollenkaan… toivon parasta, toivon niin…<3 Huomenna taas sairaalaan, en tahdo, että hän on yksin..

Nyt on loma.. lomaani on jäljellä vielä kolme viikkoa, käteeni sattuu…paljon..en tiedä miksi…enhän ole edes ollut töissä..

<3// Neda

Voin lähes varmasti sanoa, että jokainen ihminen päästää suustaan valheen, edes kerran elämässään…

Tarkoituksena on viettää syntymäpäivääni huomenna ystävieni kesken… nyt on kuitenkin niin, että ystäväni ovat pettäneet minut täysin…tai ainakin lähestulkoon täysin, vielä on hitusen toivoa jäljellä.. mutta sekin murenee aamun valjetessa. Totuus on, että vain muutamia heistä voin pitää oikeina ystävinä, loput…loput ovat niitä, jotka eivät koskaan anna itsestään minulle mitään takaisin.. On siis aivan turhaa antaa itsestäni edes sen vertaa heillekään enää…

Olen odottanut huomista päivää jo pitkään, kaverit, tanssiminen, hauskanpito.. niin sen piti mennä, nyt kuitenkin aurinko meinaa pilata ihoni, stressi sitäkin enemmän, kaverit feidailee ja keksii paskoja tekosyitä jottei tarvitse raahautua paikalle… hauskaa, että he todella pitävät minua niin tyhmänä.. todellisuudessa, he ovat vain huonoja valehtelijoita. En yleistä, en missään nimessä, on paljon hyviä ystäviä, oikeilla syillä. Mutta nämä muutamat…jäävät nyt omaan arvoonsa, en ota yhteyttä enää enkä usko, että pahemmin kiinnostaa mikäli he ottavat. Pitäs ehkä rajottaa tätä kirjoittamista näinkin ärsyyntyneenä, mutta se fiilis kirjoittaa lähtee yleensä juuri silloin, kun ei todellakaan pitäisi….

Pitänee vain antaa olla, mihin niitä ystäviä tarvitsee, jotka eivät tarvitse sinua? Vastaus: ei mihinkään.

Tuli lyhyt ja aggressiivinen postaus, taas.. Toivottavasti huominen sujuu paremmin…

<3//Neda

Hetken hyvä olo haihtui pois… toivo alkaa taas hiipumaan ja jäljelle jäävät vain palaneet rungot..En tiedä mihin suuntaan lähteä, maisemanvaihdos on se mitä kaipaan.. täysin uudet ihmiset ja täysin uusi elämä.. en pääse irti en millään, kuin liimattuna menneisyyteen. Ommeltuna omaan varjooni…

Jotain elämästäni puuttuu.. jotain suurta ja merkittävää.. mutten osaa sanoa mitä..

Eilen sain lämpöhalvauksen pyöräiltyäni juurakkoisessa ja hyvin vaikeakulkuisessa maastossa 10 kilometriä auringon paahtaessa ylläni…Huono olo vain paheni yötä myöten, enkä päässyt töihin aamulla.. olo on heikko yhä, enkä tiedä pääsenkö töihin vielä huomennakaan.. Kaiken tämän keskellä pääni on räjähtämäisillään…Missä elämäni pelastaja on tällä hetkellä? Mihin hän on matkalla? Ja kauanko matka hänen luokseen kestää…Kysymyksiä, joihin on mahdotonta saada vastausta.. kun kaikkia niitä varjostaa kysymys “Tapahtuuko sitä koskaan”. Avasin viimein itselleni youtube-tilin, harjoittelen vasta sen käyttöä, mutta ajatus omien videoiden tekemisestä kiinnostaa… vielä kun olisi kaikki tarvittava.. vaan kun ei ole.

Kaksi viikkoa syntymäpäivääni…tiedän, että on varsin typerää edes odottaa sen sujuvan hyvin…kaikki on sen verran kehnosti, etten enää jaksa uskoa onnistuneisiin syntymäpäiviin. Yritetään nyt kuitenkin olla positiivisia, toivon että saisin elämäni parhaan syntymäpäivän/bileet ennen niitä…hope so..

Tänään kuulin ystävältäni eräästä pyrkyri-naisesta (jonka minäkin satun tietämään). Tämä kyseinen pyrkyri on sekoittanut jo kolmen eri miehen päät sekä elämät..taino, kolmas uhri on vasta valittu ja todennäköisesti koukutettu. Ensimmäinen uhri oli jo varoittava esimerkki siitä, millainen se nainen on…Pyrkyri-Prinsessa vaatii lahjuksia, ei maksa itse koskaan mistään ja on luonteeltaan muita kohtaan töykeä, koppava ja kaikinpuolin hirveä akka…Ero uhrista nro 1 tuntui yllättävän helpolta Pyrkyri-Prinsessalle, sillä tällä oli jo uusi mies kierroksessa. Tämän toisenkin uhrin kanssa pyrkyri muutti asumaan ja vei paljon rahaa vaatimiensa lahjusten vuoksi. Ennen eroaan uhrista nro 2, oli Pyrkyri-Prinsessa jo päättänyt kolmannen uhrinsa ja tokaisikin “Jos tämä vanha ei ala  käyttäytymään niin OTAN sitten “uhrin nro 3″ On mukavaa huomata miten “haluttavana” ihmisenä Pyrkyri-Prinsessa itseään oikeen pitää. Todellisuudessa kyseinen nainen ei ole edes kovinkaan ihmeellinen, ei erityisen kaunis, liian solariumin vanhentama iho niinkin nuorella naiselle ei näytä kovinkaan…hyvältä. En voi muuta sanoa kuin, että tunnen suurta sääliä uusinta uhria kohtaan.

Enivei, oma elämäni on juuri tällähetkellä suunnatonta sotkua, enkä tajua mistään mitään…Muutama kahvi-kutsu on tullut.. Olen toki imarreltu, mutten koe olevani valmis … enkä tunne mitään palavaa kumpaakaan kohtaan…*huokaus*

Olen vain niin kyllästynyt tähän yksinäisyyteen, elän koirani kanssa tekemättä.. mitään.. Mihin on elämäni minua paennut? Minne vienyt kaikki värit ja äänet? Ilon ja valon…? Kun seisoisi yksin kuihtuneella pellavaniityllä kaikessa harmaudessa tuhkahiukkasten leijaillessa hiljalleen maata kohti..

On hyvin valitettavaa, ettei blogissani taida olla yhtäkään erityisen positiivista postausta… olen pahoillani, ehkä niitä vielä tulee.. Ehkä tulevaisuudella on jotain positiivista minuakin varten?

“Jos menet pois, mitä minulle jää?
Jos menet pois, kesä tää häviää.
Jos menet pois, joet jäätyvät taas ja
huurtumaan saat pihamaan pihlajan.”

</3//Neda

Vielä ei voi sanoa olevansa “turvallisesti toisella puolella”. Matkaa on vielä muutama kymmenen metriä.

Näin viimeyönä unta, kuolemisesta. Taino, lähinnä zombeista -_-’ Ne jotka eivät vielä tunne minua, tulee kai kertoa, että olen pahan luokan zombifoobikko. Meneekö pelkoni yli normaalin käsitteen, kyllä. Anyway.. Uneni alusta en muista mitään, mutta kohta joka sai verenpaineeni kohoamaan..

Kävelin hiljaisella kadulla.. auringonlaskun aikaan.. kaikki oli kaunista.. paitsi teillä örveltävät zombit.. Vierelläni oli jäljellä vain yksi minulle rakas ihminen (enkä muuten tiedä tyypistä muuta kun että esitti unessa ilmeisesti “herra oikeaa”) Kuitenkin, tämän herra oikean kanssa törmäsimme pitkään, valkoiseen takkiin sonnustautuneeseen suht normaalin näköiseen ja oloiseen mieheen.. jolla oli metrin pituinen lihaveitsi. En tiedä miksi herra oikeani ei omannut sen enempää aivoja vaan käveli oitis puhuttamaan tyyppiä joka möllötti jo valmiiksi pelottavan näköisesti keskellä tietä veitsensä kanssa luomatta lainkaan kontaktia meihin. Noh, herra oikean päästyä valkotakin luokse, valkotakki nosti veitsensä ja katkaisi rakkaan oikeani kaulan. Kivakiva, olin yksin zombien valtaamassa maailmassa, luovutin.. käänsin valkotakille selkäni, puristin käteni nyrkkiin ja suljin silmäni odottaen viimeistä iskua… Valkotakki löi veitsellään minut kahtia, keskeltä vatsaa, muistan yhä sen tunteen kun veitsi lopulta kolahti ja katkaisi selkärankani.. Yleensä sanotaan, että kun unessa kuolee, sitä herää välittömästi, mutta en minä.. en.. yläruumiini vieri mäkeä alas, kaikki oli pimeää, en nähnyt mitään, mutta tunsin kun vierin hiljaa kierien loivaa mäkeä alaspäin muutaman metrin.. yhtäkkiä oloni oli hyvä.. kuin huumattu, sitten kuolin ja heräsin unestani. Mahtaako kuoleminen todella tuntua siltä?  Toivon, etten saa tietää sitä vielä pitkään aikaan.

Kuolemasta puheenollen, isäni kuolemasta tuli 11 vuotta 7.6 …Jokaisena vuonna, se päivä tuntuu tyhjältä, niin myös tänäkin vuonna..ikävä on kova ja rakkaus ei lopu koskaan.

Rakas ystäväni lähtee tänään.. 16.00 lentokoneella kohti skotlantia ja sieltä myöhemmin Englantiin kielimatkalle kuukaudeksi.. olen kateellinen siitä, miten itsenäinen hän on.. itse en kykene sellaiseen.. ihailen ystävääni suuresti ja olen onnellinen hänen puolestaan..

JA, mitä tulee työntekoon. Käteni ovat romahtamis pisteessä, onneksi pian alkaa loma.. 4 viikkoa vapaata siitä rotanloukusta. Nyt voin kylmästi sanoa, etten pidä vanhojen ihmisten asenteesta, ollenkaan. En yleistä, en todellakaan, on paljon vanhuksia joiden kanssa tulen toimeen. Mutta kassalla tulee törmättyä vanhuksiin, jotka vaativat, että kaikki tehdään heidän puolestaan… missä on se halu pystyä elämään itsenäisesti? Jos pytyt kävelemään kauppaan pystyt varmasti pakkaamaan omat ostoksesikin, ellei sinulla ole jotain muuta, oikeaa syytä kuin “Vanhusten etuoikeus” SELLASTA OLEKAAN! Vaikka itse olenkin nuori, se ei oikeuta vanhaa ihmistä kohtelemaan minua tai muita nuoria huonosti, ikä ei ole syy, se on TEKOSYY olla tekemättä asioita itse ja se on säälittävää. Olen kyllästynyt kuulemaan, kuinka heille pitäisi pakata ostokset, nostaa ostokset heidän puolestaan kärryihin ja pois kärryistä… odotan päivää kun he vaativat myyjiä pyyhkimään takapuolensakin silkkiliinalla. On myös niitä ihania vanhuksia joita on myös ilo palvella. Hassua kyllä, ne jotka kieltäytyvät tiettyjen asioiden tekemisestä verukkeella että kun he eivät “osaa” ja kun kerron ja opetan kiltisti ja ystävällisesti, he todella iloitsevat tehtyään asiat IHAN ITSE. Muutenkin, voin sanoa… että 60% asiakkaistani on täysiä kusipäitä, jotka pitävät itseään kuninkaina ja minua palvelijanaan…olemme eriarvoisia, heidän maailmassaan. Minua on mm. haukuttu manneksi, hiekkaneekeriksi, mutakuonoksi ja perkeleen persialaiseksi nartuksi. Olen suomalainen nainen, hiukseni vain sattuvat olemaan pitkät, laineikkaat ja mustat, silmäni tummanruskeat ja ihonikin on tavallista ruskeasävyisempi..Sitäpaitsi, vaikka olisinkin latino, mustalainen, Afroamerikkalainen tms.. pn minusta väärin tuomita ja loukata ihmistä ulkonäkönsä ja rotunsa vuoksi..! Ihmiset tulee tuomita teoista!

Tuntuu, että olen vajonnut taas hieman alaspäin, kuvittelen ja mietin, löydänkö itselleni koskaan sopivaa miestä..en koe olevani kaunis, en hauska enkä edes mukava.. olen temperamenttinen, stressaantunut ja epätoivoinen.. rakastuuko tai rakastaako yksikään mies minua enää loppuelämäni aikana? Löydänkö koskaan ketään, joka iskee sydämeeni kuin salama? Ketään joka ei petä ja seisoo vierelläni… Olen haaveilija, toivoton romantikko.. Tahdon tutustua uusiin ihmisiin, juosta ulkona kesäyönä.. nähdä maailmaa ja kokea asioita. Nyt on aika mennä nukkumaan, kuten jo muutamalle tokaisin toisaalla, on turhaa vakuutella itselleen joka ilta, että menee aijoissa nukkumaan, kun valvoo kuitenkin puoli kolmeen yöllä, niinkuin nyt.. hirveää itsensä pettämistä tälläinen. Toivottakaa zombittomia yöunia, kiitos..

http://www.youtube.com/watch?v=pBI3lc18k8Q

<3// Neda

Kuinka paljon ihminen kestää sydänsuruja? On päällimmäinen kysymys mielessäni, sillä minä, en meinaa enää kestää… Tuntuu, kuin joku iskisi jatkuvasti puukolla sydämeen, jokainen kyynel painaa tuhansia.. ja jokaisen kerran, kun avaan silmäni.. luomeni pyrkivät takaisin kiinni…ja mitä hengittämiseen tulee..tuntuu, kuin ilma loppuisi maan päältä, kun jokainen hengenveto olisi viimeinen. On typerää rakastaa jo kuihtunutta kukkaa. Typerää!

Miksi ihmisen pitää kärsiä näin, tunteakseen olevansa elossa..miksei onnellisuus ole se “oletus-tunne” ihmisellä? Mistä sen onnen saa? Oma onneni liukenee aina sormien välistä ja katoaa. Ilkeää, sanoisin.

Jos joku kysyisi, miltä minusta nyt tuntuu.. sanoisin, että kuin pääni olisi kahden toisiaan lähestyvän seinän välissä murskattavana. Jomottaa ja särkee. Tunnen olevani yksin. Vain minä ja typeryyksiä ajatteleva pääkoppani. Ajattelen liikaa, enkä ajattele edes järkevästi.  Koko kirjoituskin tuntuu joutavalta höpinältä vailla mitään järkeä, huomaan sen kyllä..Taas kipristää sydämestä, sanat pilkkovat sen kappaleiksi…olo on turta ja väsynyt. Taas..En tunne maailmaani enää, en näe täällä eteeni, enkä kuule mitään.. Olen yksin keskellä pimeää kujaa, usva peittää jokaisen kolkan..kaikki elävät olennot kävelevät luotani poispäin ja katoavat.. Koleus syö kaiken, joka muistuttaa siitä.. kuka olen.  Sydämeni on särkynyt. Eikä sitä saa korjattua edes hyvällä nitojalla.

Ikinä en enää rakastu, en koskaan, ikinä, millonkaan, EN IKINÄ enää! Ei löydy maailmasta ihmistä.. joka sen sais tapahtumaan, kun en vaan tee sitä. IKINÄ. Agsti. NII!

</3 //Rikkinäinen Neda

Nyt on alkanut kesä…Lämmintä on riittänyt koko viikolle.. mutta nyt se on loppu. Ulkona ukkostaa ja sataa kaatamalla, tietää kiharaisia päiviä hiuksilleni .. -_-’

En erittele eilistä iltaani tarkasti, sanon vain.. että se oli mukava, samalla toivon hiljaa itsekseni, ettei sitä olisi koskaan tullut.. kaipuu tiettyihin asioihin on kova ja rakkaus loppumaton.. elämäni oli jo lähes normaalia, mutta nyt mentiin lievää takapakkia sydänsuruissa..

Sitä aina toivoo, että kaikki menisi niin kuin omassa päässään on ennalta suunnitellut.. tai mitä toivoo.. toiveet toteutuvat aniharvoin.. ainakin minun.. Elämääni pompottaa tällähetkellä lievästi sanottuna raivostuttavassa iässä oleva koiranpentu.. se sekä blokkaa elämästäni tärkeitä asioita, mutta tuo myös paljon.. toivoisi vain, että ne asiat voisi yhdistää.. ikävä on kova..eikä valoa tunnelin päässä näy pilkahdustakaan..

</3 Neda